.. tahtoisin ajaa nopeemmin
olla jo sekaisin
enkä ajatella kuinka hän mut petti sitten jätti
miten katsoin viikon ostoskanavaa
enkä nukkunut ollenkaan"

Joopa joo. Sitähän se oli, mitä loppujen lopuksi epäilinkin: pojalla oli toinen ja hän tahtoi lopettaa suhteen. Mikäs sen mukavampaa, saattaa ensin toinen ihminen hermoromahduksen partaalle olemalla vastaamatta soittoihin ja sitten ilmoittaa tuollaisesta asiasta harvinaisen tökeröllä kaksirivisellä sähköpostiviestillä. Rehellisesti sanottuna olisin odottanut, että hän kuittaa yhteiset 8 kuukauttamme edes jollakin muulla sanalyhennelmällä kuin "SRY". Mutta ilmeisesti miehiset stereotyypit käyvät tässä toteen: poika lähti kuin tuulen viemänä tuuheatukkaisen blondin matkaan. Pitäkööt sitten hauskaa, eivätpähän enää tee sitä minun selän takanani.

 No, enääpä ei ahdista niin paljoa, kiitos tämän päivän tekemisten ja lukuisten ystävieni. Rakkauskriisini auttoi huomaamaan, että minulla on rutkasti ystäviä. Tänään muuan ystäväpoikani piti mielialaani korkealla tavanomaisella hömelöllä käytöksellään ja "ahdistusmittareillaan" (piirsi hymy-ja surunaaman väliin viivan ja pyysi minua paikoittamaan oma tunnetilani viivalle). Hänelle pystyin myös jatkuvasti valittamaan olostani, jos tarve tuli. Mutta pääosin vietin erittäin hauskan päivän luokkaretkellä Särkänniemessä erilaisissa huvilaitteissa. Nyt olo on kohtuullisen hyvä, vaikka ahdistusmittariin ennustinkin illan tunnetilaksi surkeaa. Ehkä olen jo oppinut olemaan kaipaamatta surkimusta, joka hyppää toisen kelkkaan eikä kehtaa vastata puhelimeen tai nähdä kasvotusten, kun "ei tiedä, mitä sanoisi".
 
 Yöunet tosin jäivät noin kuuteen tuntiin, ja nekin nukuin isäni vieressä. Säälittävää? Ehkä. Läheisyydenkipeää? Totta helvetissä. Aamulla raastauduin ylös melko hyvässä kunnossa, mutta suihkussa silmistä tuli jo varjoja eilisen vesiputouksille. Onneksi minulla todellakin on läheisiä, joille purkaa tätä. Tänään olen jo alkanut ymmärtää, ettei minun tarvitse alentua ajattelemaan, että syy olisi ollut minussa: sellaista sattuu, kuten itse olen hokenut. Musiikista on ollut myös apua muun ohella, sillä kuten aina, jotkin sanoitukset ovat taas kuin suoraan minun elämästäni. Onneksi laulut ovat osin myös perseelle potkivia, sillä eteenpäinhän tässä täytyy päästä, ja päästäänkin.

 Luokkaretken hylkiöryhmä: minä, ystäväpoikani ja luokan hyljeksityin poika. Meillä oli oikein mukavaa, ja jutut menivät välillä hillittömiksikin, eli hauskaa ainakin oli. Bussimatkalla mm. keksimme ystäväpojan kanssa sarjakuvahahmoja ja piirtelimme onginnasta saatuun miniliitutauluun (ja miniliitujen ura urkeni mm. vaatteille piirtelyssä), joten matkallakaan ei ihan kuivuttu.
 
 "Ajatteletko taas .. sitä?"
"Joo.."
"Huomaa hiljaisuudestasi."

 Jotakuinkin noin meni paluumatkan aikana käyty keskustelu. On se vaan niin ihanaa, kun pahan olonsa saa purkaa johonkin. Äidillekin sen pääsin vielä tänään kertomaan, en saanut asiaan mitään kannanottoa enkä kyllä varsinaista tukeakaan. Mutta kyllähän tämä tästä. Ei, vaan kyllä tämä tästä!