sunnuntai, 4. kesäkuu 2006

Ahdistuksen kanahäkki

    "Viimeisen lähtösi jälkeen luulin maistavani kuolemaa
mut paremmin tietävät kertoi jos ei se tapa niin se vahvistaa

Nyt mun pitäis olla käsittämättömän vahva ja mun jalkojen pysyy liimattuna
maassa vaik jokainen mun hengityskin sinusta muistuttaa"

 
Hrr. Hän, entinen poikaystäväni, oli tänään festareilla. Minuun iski taas suunnattoman typerä ja päätön kaipaus, vaikka olinkin ystäväpoikani ihanassa seurassa. Poika tuli sitten vielä tänään puhumaan minulle messengerissä, ja ihan avoimesti haastelee kavereistaan ja tyttöystävästään. Jokseenkin niin tökeröä, kuin minulla ei olisi tunteita ollenkaan.. Ehkä olen mennyt antamaan sellaisen kuvan. Väärän kuvan.
 
 "
Toisista pääsee irti joihinkin jää roikkumaan
ja sitten on vielä ne tyypit joista tulee sulle naru kaulaan"


 Ystäväpoikani kanssa kiertelimme myös keskustassa, juttelimme, nauroimme. Hän on todella ihana ihminen, jonka kanssa olisin joskus valmis etenemään ystävyyttäkin pidemmälle. Niin, joskus sitten, kun olen selvittänyt pääni tämän edellisen kanssa.. Kun sekin vain joskus tapahtuisi. Mahdollisimman nopeasti, kiitos. En halua enää hänet nähdessäni tuntea kaipausta hänen syliinsä, kiitos vain. Minulla on ihana poika jo vierelläni, en tarvitse häntä enää.. en tarvitse, en tarvitse.. Kunpa hän vain katoaisi silmistäni, ei minua nytkään ahdistaisi, ellei hän vain pitäisi melua itsestään!

 Onneksi osaan taas nauttia ja nauraakin, ahdistuksen ohella. Kaverit ja erityisesti tämä ystäväpoika pitävät minut edes jokseenkin järjissäni ja elämään uskovana. Kesä on jo, minun pitää elää se täysillä, ilman pelkoa, ahdistusta ja itseinhoa. Antaa elämän tulvia suonissa. Tarvitsen siihen vain..

 Nyt soi Placebo ft. David Bowie - Without you I'm nothing. Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?
 

sunnuntai, 4. kesäkuu 2006

"No otetaa täst joku fakin kasvi.."

 Eilinen meni ihan mukavasti, joskin minua ehti tylsyydessäni ahdistaa taas vaihteeksi. Syömishäiriöni kummitteli taas ja olin hetken verran vaarassa romahtaa, mutta pysyin kumminkin kasassa. Onneksi.
 Eilen siis saimme todistukset. Yllätyin hyvistä numeroista, sillä olisin luullut niiden laskeneen laiskan opiskeluni vuoksi. Mutta ei, ne peräti nousivat! Ja stipendinkin sain, paksun suomi-englanti-suomi-sanakirjan "ahkerasta englannin opiskelusta".
 
 Ei tuntunut kovin vaikealta jättää vanhaa koulua, eikä varsinkaan kirpaissut jättää opettajaamme. Hän tosin kehu i meitä parhaaksi luokakseen ikinä sekä käytöksen että opiskelun saralla, minkä voi ottaa kohteliaisuutena, kun huomioidaan hänen 70-luvulla alkanut työuransa opettajana. Kommentti tosin lähinnä nauratti, sillä jos olemme hänen lempiluokkansa ja hän on silti huutanut meille niin paljon kuin nyt huusikin, hänen on täytynyt huutaa muille vielä enemmän. Pelottava, mutta toisaalta vahingoniloinen ajatus.

 Kevätjuhla oli ihan mukava sekin, tosin melko tylsä eikä musiikkiesityksemme laulu kuulunut tarpeeksi hyvin, nimim. itsekin laulujoukoissa. Luokallemme jaettiin ruusut yleisön edessä lavalla ja äitini räpsi yhteiskuvia minusta ja ystäväpojastani. Minullehan se käy.. Ja tietenkin piti käydä esittäytymässä ystäväpojan äidille, kun hän sitä pyysi. Luulevatkohan he, että jotain, mitä ei (vielä ainakaan) ole tekeillä, ON tekeillä..?

 Tänään onkin sitten edessä festarit ja backstage-reissu isäni ja ystäväni kanssa, jippii. Soittaakohan Technicolour tai vaikkapa Irina yhtyeineen Paranoidin, jos oikein kauniisti pyydän? Ystäväpoikani tulee festareillekin, joten ihan kiva päivä näkyy olevan tulossa. Katsoohan nyt sitten!

torstai, 1. kesäkuu 2006

"She's a killer queen..

 .. gunpowder gelatine
Dynamite with a lazer beam
Guaranteed to blow your mind
 - anytime"

 
Paha olo vähenee hetki hetkeltä, ja alan katsoa asioita optimistisemmassa valossa. Enää jätetyksi tuleminen ei ole hiljalleen tappamassa minua, vaan nautin elämästä sinkkuna niin kuin siitä nyt voi nauttia: hyvien ystävien seuraa, omia juttuja.. Kaikkea mahdollista. Olen jopa alkanut ajatella ulkonäköäni: toivon pääseväni ostoksille todistustenjaon jälkeen. Kesävaatteita etsimään hyvinkin: pitsiä, pellavaa, värejä!
And the paper
On it was my name
With the question
Do you feel the same ?
Do you feel the same ?
 Ja muutenkin olen pirteämpi: ystäväpoikani osoittaa välittämistä. Eilen tuli ensimmäinen puhelinsoitto häneltä ikinä, harmi vain, etten huomannut siihen vastata. Ja illalla hän pyysi minua messengeriin. Mitenköhän tämäkin nyt sukeutuu? Jään kiinnostuneena odottelemaan..

 Tänään on kappelissa siunaus meille ala-asteen jättäville oppilaille. En ajatellut osallistuvani, minä ja ystäväpoikani olemme kumpikin "jumalattomia" (hah) ihmisiä, joten istumme perseet penkissä, kunnes opettajamme katse polttaa reiät selkiimme. Onneksi siunaus onkin vapaaehtoinen! Meillähän on omakin uskontomme, jota saarnata..

 Hoo, ei kummempia. Olen kummallisen tyhjä. Ehkä jotakin hienoa on vielä tänään edessä. Ajattelin mennä tänään aikaisin nukkumaan, ettei ahdistus iske taas edellisiäkin kauheampana.. Väsymys on optimistisuuteni pahin vihollinen.





tiistai, 30. toukokuu 2006

"Now Jimmy..

.. well, do you want an explosion now?
yeah Jimmy

do you want to explode now?"

Taas yksi päivä lähes ohitse, kipu pitää otteessaan mutta alkaa hellittää pikku hiljaa. En ymmärrä poikaa varmaan vielä pitkään aikaan, mutta tärkeintähän onkin, että jaksan taas. Ja niinhän minä jaksankin, kiitos ihanien ystävieni ja perheeni. Eilinen yö ei ollut niin risa kuin toissayö, ja koulussa olin jo melko hyvässä mielentilassa: ahdistus tosin hiipii ihon alle heti, kun jään yksin tai tylsistyn. Täytyy siis pysyä vauhdissa, etten ihan masennukseen vaivu.

 Koulun jälkeen olin ystävien kanssa, oli ihan hauskaa, tosin olin tietenkin hieman ajatuksissani ja poissaoleva, mutta se ei heitä toivottavasti haitannut. Tänään oli myös urheiluseuran rahankeruutilaisuus: isäni kiinnitti minuun ja veljeeni kierrossummat, 3 euroa yhdeltä urheilukentän 400 metrin juoksuradan kierrokselta per naama. Juoksin 25 kierrosta, ja vielä veljen juoksut siihen päälle, että kyllä se isän kukkaro sinne urheiluseuran suuntaan hiukan keveni. Mutta itsepä on toiminnassa aktiivisesti mukana, ja toisaalta, mitäs itse huuteli 13 kierroksen kohdalla "Eikö 15 täyttynyt?" Pitihän sitä nyt piruuttaan vielä jatkaa, sitten.

 Nyt, 2 päivää jätetyksi tulemisen jälkeen, kiertää koulussa huhuja minusta ja ystäväpojastani. Samapahan tuo, muut saavat luulla mitä tahtovat. Niin, ja enhän minäkään voi tietää, miksi tämäkin ystävyys kehittyy.. Mutta ei nyt. Ei nyt, kun olen vielä lyöty. Poika tukee minua omalla omaperäisellä tavallaan, ja se saa vielä riittää. Kunhan hän vain nyt ei jättäisi minua!

 Kesä tulee kuin tuleekin, eikä sinkkukesä kuulosta lainkaan hassummalta, itse asiassa. Ainakaan en ole kiinnittynyt kehenkään enkä mihinkään, ja voin huidella miten tahdon. Enpä tiedä, mitä tästä kesästä rakkaussuhteiden saralla tulee, mutta siltä tuntuu, että ystäviä ja tekemistä on ympärillä jopa riittämiin. Jaksetaan uskoa tulevaisuuteen :)

maanantai, 29. toukokuu 2006

"Tuijotan ulos hämärään..

.. tahtoisin ajaa nopeemmin
olla jo sekaisin
enkä ajatella kuinka hän mut petti sitten jätti
miten katsoin viikon ostoskanavaa
enkä nukkunut ollenkaan"


Joopa joo. Sitähän se oli, mitä loppujen lopuksi epäilinkin: pojalla oli toinen ja hän tahtoi lopettaa suhteen. Mikäs sen mukavampaa, saattaa ensin toinen ihminen hermoromahduksen partaalle olemalla vastaamatta soittoihin ja sitten ilmoittaa tuollaisesta asiasta harvinaisen tökeröllä kaksirivisellä sähköpostiviestillä. Rehellisesti sanottuna olisin odottanut, että hän kuittaa yhteiset 8 kuukauttamme edes jollakin muulla sanalyhennelmällä kuin "SRY". Mutta ilmeisesti miehiset stereotyypit käyvät tässä toteen: poika lähti kuin tuulen viemänä tuuheatukkaisen blondin matkaan. Pitäkööt sitten hauskaa, eivätpähän enää tee sitä minun selän takanani.

 No, enääpä ei ahdista niin paljoa, kiitos tämän päivän tekemisten ja lukuisten ystävieni. Rakkauskriisini auttoi huomaamaan, että minulla on rutkasti ystäviä. Tänään muuan ystäväpoikani piti mielialaani korkealla tavanomaisella hömelöllä käytöksellään ja "ahdistusmittareillaan" (piirsi hymy-ja surunaaman väliin viivan ja pyysi minua paikoittamaan oma tunnetilani viivalle). Hänelle pystyin myös jatkuvasti valittamaan olostani, jos tarve tuli. Mutta pääosin vietin erittäin hauskan päivän luokkaretkellä Särkänniemessä erilaisissa huvilaitteissa. Nyt olo on kohtuullisen hyvä, vaikka ahdistusmittariin ennustinkin illan tunnetilaksi surkeaa. Ehkä olen jo oppinut olemaan kaipaamatta surkimusta, joka hyppää toisen kelkkaan eikä kehtaa vastata puhelimeen tai nähdä kasvotusten, kun "ei tiedä, mitä sanoisi".
 
 Yöunet tosin jäivät noin kuuteen tuntiin, ja nekin nukuin isäni vieressä. Säälittävää? Ehkä. Läheisyydenkipeää? Totta helvetissä. Aamulla raastauduin ylös melko hyvässä kunnossa, mutta suihkussa silmistä tuli jo varjoja eilisen vesiputouksille. Onneksi minulla todellakin on läheisiä, joille purkaa tätä. Tänään olen jo alkanut ymmärtää, ettei minun tarvitse alentua ajattelemaan, että syy olisi ollut minussa: sellaista sattuu, kuten itse olen hokenut. Musiikista on ollut myös apua muun ohella, sillä kuten aina, jotkin sanoitukset ovat taas kuin suoraan minun elämästäni. Onneksi laulut ovat osin myös perseelle potkivia, sillä eteenpäinhän tässä täytyy päästä, ja päästäänkin.

 Luokkaretken hylkiöryhmä: minä, ystäväpoikani ja luokan hyljeksityin poika. Meillä oli oikein mukavaa, ja jutut menivät välillä hillittömiksikin, eli hauskaa ainakin oli. Bussimatkalla mm. keksimme ystäväpojan kanssa sarjakuvahahmoja ja piirtelimme onginnasta saatuun miniliitutauluun (ja miniliitujen ura urkeni mm. vaatteille piirtelyssä), joten matkallakaan ei ihan kuivuttu.
 
 "Ajatteletko taas .. sitä?"
"Joo.."
"Huomaa hiljaisuudestasi."

 
Jotakuinkin noin meni paluumatkan aikana käyty keskustelu. On se vaan niin ihanaa, kun pahan olonsa saa purkaa johonkin. Äidillekin sen pääsin vielä tänään kertomaan, en saanut asiaan mitään kannanottoa enkä kyllä varsinaista tukeakaan. Mutta kyllähän tämä tästä. Ei, vaan kyllä tämä tästä!